Arkisto | masennus RSS feed for this section

mitähän sitä…

25 Mar

Ollaan taas suurten kysymysten äärellä eli olenko saanut jo tarpeeksi tästä kusisesta tuppukylästä ja valmis etsimään sitä elämän tarkoitusta suuremmasta citystä? Haluanko jatkaa ykseilyä vai elää parisuhteessa eli olenko oikeasti henkisesti valmis leikkimään kotia ja kypsää aikuista vai haluanko vain uskotella kaikille niin? Pohtiessa maailmankaikkeuden syntyä tulee samalla miettineeksi onko se nappuloiden opettaminen sittenkin se THE ammatti vai haenko täytettä elämään ihan väärästä paikasta.

Kaiken lisäksi masennus tuntuu menettäneen otetta, joten hieman pelottaa, tuleeko kohta uusi syöksy syövereihin. Suru mummista ja stressi koulutöistä painaa kuitenkin taka-alalla. Nyt on vielä pentu, josta pitäisi jaksaa huolehtia oikeaoppisesti.        

               
 

Mainokset

Väsynyt

27 Lok

Olen väsynyt tähän elämään. Paikoitellen en oikein jaksaisi edes kouluttaa tota koiraa, tai raahautua aamulla kampukselle. En näe opiskelussa juurikaan pointteja, jos opettajat ovat epäpäteviä työhönsä eikä tenttiin valmistautuminen ole mahdollista, koska tenttikirjoja ei ole tarpaaksi tai jos on niin ne ovat aina lainassa. Näinä syksyn pimeinä viikkoina olen ruvennut haaveilemaan omasta kahvilasta jossain mukavassa kaupungissa. Ihaninta olisi pyörittää sitä kahvilaa ystävien kanssa. Tiedän, että haaveiluni liittyy suoraan muutoksen kaipuuseen. Hölmönä luulen, että kahvilan avulla saisin vihdoinkin sosiaalisen elämän tai siis ylipäätänsä elämän ja mielekästä tekemistä. Kuitenkin niin monesti havahtuneena kylmään todellisuuteen olen ymmärtänyt, ettei mikään muutu omalla kohdallani ennen kuin joku ohjelmoisi minut uudelleen. Sitä taas nykyteknologialla ei osata tehdä, enkä itsekään siihen pysty, joten  täytyy katkoa siivet kaikilta haaveilta ja hyväksyä se tosiasia, että tässä elämässä tulen elämään yksin.
Sen muutoksen kuitenkin haluan tehdä, että haluan vittuun täältä jumalan selän takaa. en tiedä uskallanko ottaa sitä askelta, vaihtaa toiseen yliopistoon ja toiseen kaupunkiin.  Jo sen teen, niin odottaako minua siellä uusi yksinäisyys?

Tyhjyys ympärilläni

12 syys

Huolimatta tuosta pennusta, joka on aivan ihana ja kamala samaan aikaan, pelkään yksin jäämistä. Sitä, että mun koko elämä tulee olemaan tällaista yksinäisyyttä hautaan asti. Vielä enemmän pelkään sitä eron jälkeen. Olin oikeasti valmis jäämään siihen suhteeseen, kunnes molemmat on niin harmaita, ettei meitä erota katukiveyksestä ja pystyssä olisimme pysyneet vain toistemme tuella.

Kuitenkin tässä olen koiran kanssa yksin ja huomaan, että mitä kauemmin olen hiljaa sosiaalisissa tilanteissa ja pakenen kanssakäymistä uusien naamojen kanssa, sitä korkeammaksi muurit ympärilläni, piikkilangat sisälläni kasvavat ja sitä vaikeampi on yrittää avata suuta ollenkaan.

Välttelen ihmiskontakteja, koska silloin joudun kohtamaan epätäydellisyyteni, ongelmani ja pelkoni. Kuitenkin tiedän tarvitsevani toisia ihmisiä enemmän kuin he tarvitsevat minua, eri tavalla. olen aina valmis tapaamaan läheisiäni ja tekemään asioita heidän puolestaan ja heidän kanssaan. Olen olemassa vain muiden kautta ja huomaan etteivät muut olekaan riippuvaisia minusta kuten minä heistä, eikä heillä ole tarvetta olla kanssani. He voivat tulla ja mennä ja jatkaa elämäänsä muuallakin. Minä olen kuin vedettävä kello, joka ei tikitä ilman muiden läsnäoloa. Ilman muita olen pysähtynyt enkä osaa elää, en tiedä miten olla onnellinen. En edes pidä elämästäni. Muiden seura saa unohtamaan hetkeksi sen pään sisäisen painajaisen, jossa elän.

Sisko sanoo, että vain kuvittelen olevani erilainen, ettei mussa mitään normaalista poikkeavaa olekaan, mutta jotenkin muiden seurassa en kuitenkaan luokittaudu tavallisten seuraan, enkä itse edes tee sitä luokittelua. Olen aina vääränlainen palikka, joka ei sovi joukkoon. Ihmisenä muutenkin osaan olla tosi hirveä läheisilleni- huomoina päivinä satutan heitä, koska haluan että he tietävät kuinka pahalta musta tuntuu, enkä osaa sitä muutenkaan näyttää.

Suuttuessa muutun toiseksi ihmiseksi, joka ei kuuntelee järkipuhetta eikä hallitse itseään tai sanomisiaan. Jälkeenpäin mietin, mistä tämä toinen minäni hyökkää ja miksen saa sitä kuriin. Purkauksieni jälkeen menetän uskoni itteeni ja elämään ja toivon kuolemista.

Teen vääriä jotopäätöksiä ihmisten puheesta ja käytöksestä, tulkitsen kaiken aina väärinpäin ja epäilen kaikkea ja jokaista. Olen kuin stressaantunut koira, joka tulkitsee kaiken vaaralliseksi ja sen takia varmuuden vuoksi pelkää kaikkea.

Tiedän, että minun täytyisi muuttua, mutten tiedä miten. Minulla ei ole keinoja muuttaa itseäni ja toisaalta olen ainut joka sen pystyy tekemään.

http://http://www.youtube.com/watch?v=Q1Vr7bPBjGo

Vankilassa…

11 Kes

Tuntuu vähän siltä kuin pohja olis pudonnut kaikelta tarkoituksellisuudelta ja merkityksiltä. Tuntuu, ettei tässä maailmassa ole enää mitään järkeä tai mitään väliä. Mummin kuoleman lisäksi ahdistaa kesätyöttömyys ja rahojen riittäminen  syksyllä, sekä parisuhteen paikoillaanjunnaus. Tuntuu, ettei meillä ole enää mitään yhteistä ja tätä toista osapuolta ei kiinnosta miä tai mun elämä. Lisäksi olen huomannut, etteivät lääkkeet enää toimi eli on ihan sama syönkö niitä vai en. Nää on taas niitä aikoja, kun odotan että salama iskisi taivaalta ja tappais mut. Tietenkin olisi helpompaa hypätä vaika katolta, mutta olen luvannut itselleni ja muille, etten kokeile itsemurhaa. En halua seurata sukulaisten jalanjälkiä tässä asiassa (tai missään muussakaan.) Olispa joku toimiva ratkaisu siihen, miten pääsisin pakoon mun päänsisäisestä vankilasta.

Angsti

4 Huh

Taas kyllästynyt itteeni. En ymmärrä miten ihmiset jaksaa? Onko kaikki vaan niin tyytyväisiä elmäänsä tai onnistuneet muuttamaan sen paskan paremmaksi? Oon kyllä yrittänyt, mutta jostain syystä mitään ei tapahdu. Samaa schaissea viikosta toiseen pillereillä tai ilman. Ilman lääkitystä olis tosin varmaan vaan loppuniut tää kärvistely aiemmin eikä tarvitsisi enää rutkuttaa täällä.
Tänäänkin meneillään kampuksella opiskelijatapahtumaa, mutta kuinka ollakaan löydän itseni dataamasta tyhjästä asunnosta kämppiksen nauttiessa elämästä jossain ulkoilmassa.
Ens viikolla harjoittelussa pelkään angstauksen, katkeruuden ja kateuden pilaavan koko jutun.

Ärsyttävää omistaa taiteilijasielu ilman lahjoja. Melankoliaan taipuvainen, huonolla itsetunnolla varustettu hyypiö ilman minkäännäköistä osaamista ei kiinnosta ketään. Ah kuinka kadehdinkaan niitä, jotka luovat piirtäen, musiikillisesti tai näytellen jotain mahtavaa. Tai olisinpa edes tyytyväinen itseeni ja elämään, tälläisenä joutaisi kuolla pois. Tai olis edes jotain sosiaalista kyvykkyyttä, ettei tarvitsisi viettää koko elämää bittiavaruudessa.

Önk önk önk… Önk?

19 Hel

Sen kerran, kun joku tulee puskista juttelemaan ihan aiheestakin (oltiin samalla keikalla), niin enköhän miä häkelly niin, että pienet aivosoluni lyövät tyhjää, lauseeni loppuvat kesken ja takeltelen sanoissani. Ei ihme, jos keskustelu ei kestä kauaa, kun olemukseni huutaa strobovaloilla, etten osaa puhua tuntemattomille (tai edes niille tutuille). Helvetin sosiaalinen kömpelyys, miksi miua on siunattu juuri sinulla? (kiitos rakkaat vanhemmat, teitä on hyvä syyttää kaikesta.)

Toisinaan, kuten tänäänkin pohdin, kuinka hyvin osasinkaan valehdella meiän pääsykokeissa -antaa paremman kuvan itestäni kuin todellisuudessa olenkaan- kun ne laskivat tälläisen sosiaalittoman luonnonoikun sisälle. Tästä, jos mistään muusta, voin olla jo ylpeä. Sitten kun vielä kehtaisi valehdella työkseen, niin voisi päästä pitkälle…. 😛

Mun elämä, miten siitä tuli näin hirveä?

16 Tam

Tajusin, että mun elämästä kolme vuotta on ollut oikeasti onnellista aikaa…
mitä helvettiä?
I miss my friends, i miss my life, i miss my hometown, i miss my high school
Päivät kuluu siinä, että herään, menen kouluun, tulen kotiin,
odotan yötä ja pääsemistä nukkumaan.
Tuntuu ihan kuolleelta, mun elämä tällä hetkellä.

%d bloggers like this: