Arkisto | syyskuu, 2013

Sukupuoli, tuo aikamme vankila

16 syys

Luettuani Wolf Kankareen Miska Pähkinä-sarjakuva-albumin aloin taas miettimään tämän yhteiskunnan sukupuolittumista. On miesten ja naisten ammatit, tyttöjen ja poikien lelut, eri vessat ja pukuhuoneet, jopa odotukset ja hyväksytty käytös on määritelty sukupuolen mukaan. Miksi kaikkea hallitsee sukupuolinormit? kaatuisiko tämä yhteiskunta siihen, jos luovuttaisin sukupuolista? Mihin sukupuolta edes arkielämässä tarvitaan? Kuinka vapauttavaa olisi, jos jokainen saisi valita olemuksesa sen mukaan, miltä tuntuu, ihan sama onko se enää sama huomenna tai ensi vuonna?

Käytännön esimerkkinä tästä idiootista jaosta kahteen sukupuoleen (hei haloo peltiaivot, on olemassa enemmän kuin kaksi sukupuolta!) voi mainita kaiken maailman viralliset lomakkeet, joissa kolmatta vaihtoehtoa harvoin on olemassa. Liftikuskit ottavat helpommin kyytiin naiselta näyttävän liftarin, koska kaikki muu on muka niin epäilyttävää. Itse pyrin ihan vittuillakseni menemään miehille määriteltyyn vessan aina kun mahdollista. Loppujen lopuksi niissähän ei ole mitään eroa.

Mainokset

Tyhjyys ympärilläni

12 syys

Huolimatta tuosta pennusta, joka on aivan ihana ja kamala samaan aikaan, pelkään yksin jäämistä. Sitä, että mun koko elämä tulee olemaan tällaista yksinäisyyttä hautaan asti. Vielä enemmän pelkään sitä eron jälkeen. Olin oikeasti valmis jäämään siihen suhteeseen, kunnes molemmat on niin harmaita, ettei meitä erota katukiveyksestä ja pystyssä olisimme pysyneet vain toistemme tuella.

Kuitenkin tässä olen koiran kanssa yksin ja huomaan, että mitä kauemmin olen hiljaa sosiaalisissa tilanteissa ja pakenen kanssakäymistä uusien naamojen kanssa, sitä korkeammaksi muurit ympärilläni, piikkilangat sisälläni kasvavat ja sitä vaikeampi on yrittää avata suuta ollenkaan.

Välttelen ihmiskontakteja, koska silloin joudun kohtamaan epätäydellisyyteni, ongelmani ja pelkoni. Kuitenkin tiedän tarvitsevani toisia ihmisiä enemmän kuin he tarvitsevat minua, eri tavalla. olen aina valmis tapaamaan läheisiäni ja tekemään asioita heidän puolestaan ja heidän kanssaan. Olen olemassa vain muiden kautta ja huomaan etteivät muut olekaan riippuvaisia minusta kuten minä heistä, eikä heillä ole tarvetta olla kanssani. He voivat tulla ja mennä ja jatkaa elämäänsä muuallakin. Minä olen kuin vedettävä kello, joka ei tikitä ilman muiden läsnäoloa. Ilman muita olen pysähtynyt enkä osaa elää, en tiedä miten olla onnellinen. En edes pidä elämästäni. Muiden seura saa unohtamaan hetkeksi sen pään sisäisen painajaisen, jossa elän.

Sisko sanoo, että vain kuvittelen olevani erilainen, ettei mussa mitään normaalista poikkeavaa olekaan, mutta jotenkin muiden seurassa en kuitenkaan luokittaudu tavallisten seuraan, enkä itse edes tee sitä luokittelua. Olen aina vääränlainen palikka, joka ei sovi joukkoon. Ihmisenä muutenkin osaan olla tosi hirveä läheisilleni- huomoina päivinä satutan heitä, koska haluan että he tietävät kuinka pahalta musta tuntuu, enkä osaa sitä muutenkaan näyttää.

Suuttuessa muutun toiseksi ihmiseksi, joka ei kuuntelee järkipuhetta eikä hallitse itseään tai sanomisiaan. Jälkeenpäin mietin, mistä tämä toinen minäni hyökkää ja miksen saa sitä kuriin. Purkauksieni jälkeen menetän uskoni itteeni ja elämään ja toivon kuolemista.

Teen vääriä jotopäätöksiä ihmisten puheesta ja käytöksestä, tulkitsen kaiken aina väärinpäin ja epäilen kaikkea ja jokaista. Olen kuin stressaantunut koira, joka tulkitsee kaiken vaaralliseksi ja sen takia varmuuden vuoksi pelkää kaikkea.

Tiedän, että minun täytyisi muuttua, mutten tiedä miten. Minulla ei ole keinoja muuttaa itseäni ja toisaalta olen ainut joka sen pystyy tekemään.

http://http://www.youtube.com/watch?v=Q1Vr7bPBjGo

”Tuleeks tää tenttiin, onks tää moodlessa?”

8 syys

Vikkohan sitä koulua taas jaksettiinkin. Alkuviikosta yritin olla avoin ja positiivinen ja muistaa miten ihmisten kanssa puhutaan, mutta nyt viikonlopun häämöttäessä olen ruvennut taas miettimään niiden masennuslääkkeiden jatkamista. En ymmärrä, miten perkeleessä en pysty kommunikoimaan ihmisten kanssa? Luennoilla keskusteleminen ei tuota mitään vaikeuksia, mutta heti kun kun pitäisi avata suunsa yksittäisten henkilöiden kohdalla juokssen mielummin karkuun. Eihän siinä mitään, ellei opiskelemalleni alalle vaadittaisi sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja ja lisäksi täällä jumalan selän takana tekisi ihan hyvää tutustua edes johonkuhun mielenterveyden (siis sen rippeiden) säästämiseksi. Itseäni kiduttaakseni masokistinen luonteeni päätti, että koiran hankkiminen on hieno juttu tähän hätään. Toivon, että uskallan lähteä pennun kanssa ulos ja sosiaalistaa sitä eivätkä älyttömät pelkoni ota ylivaltaa.

Pelot

1 syys

Yksi lukemattomista peloistani on julkisesti piirtäminen eli en pysty tai uskalla piirtämään mitään, jos joku voi nähdä mitä teen tai jos valmis piirustus on näkyvissä kaikille. Ihmeellisesti kuitenkin viimeisillä kuviksen lähitunneilla sain pääni tekemisen ulkopuolelle eikä muiden läsnäolo juurikaan häirinnyt työskentelyäni.

Olen myös monesti halunnut kotioloissa tuhertaa jotain, mutta olen pelännyt niin paljon epäonnistumista, etten ole pystynyt edes aloittamaaan mitään. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, ettei ensimmäisestä piirustuksestani vähään aikaan tullut ihan kauhea. Jos jatkossa pääsisin näistä peloista kokonaan, koska nämäkin ovat kuitenkin lajeissaan niitä, jotka rajoittavat typeryydellään elämääni.
Ensin tuli yläasteella esiintymispelko ja sen jälkeen hyvin nopeasti ”tuottamispelko”, mutta en tajua miksi
näin tapahtui ja missä vaiheessa tarkalleen…

Kuva

%d bloggers like this: