Arkisto | kesäkuu, 2013

Vankilassa…

11 Kes

Tuntuu vähän siltä kuin pohja olis pudonnut kaikelta tarkoituksellisuudelta ja merkityksiltä. Tuntuu, ettei tässä maailmassa ole enää mitään järkeä tai mitään väliä. Mummin kuoleman lisäksi ahdistaa kesätyöttömyys ja rahojen riittäminen  syksyllä, sekä parisuhteen paikoillaanjunnaus. Tuntuu, ettei meillä ole enää mitään yhteistä ja tätä toista osapuolta ei kiinnosta miä tai mun elämä. Lisäksi olen huomannut, etteivät lääkkeet enää toimi eli on ihan sama syönkö niitä vai en. Nää on taas niitä aikoja, kun odotan että salama iskisi taivaalta ja tappais mut. Tietenkin olisi helpompaa hypätä vaika katolta, mutta olen luvannut itselleni ja muille, etten kokeile itsemurhaa. En halua seurata sukulaisten jalanjälkiä tässä asiassa (tai missään muussakaan.) Olispa joku toimiva ratkaisu siihen, miten pääsisin pakoon mun päänsisäisestä vankilasta.

Mainokset

Pieniä eroavaisuuksia….

5 Kes

Miä löhöän ja mässytän karkkia, siä liikut ja vedät raejuustoa ja sitten vielä luulet Pattia Madonnaksi.
Ja olet vähintään yhtä hukassa elämäsi kanssa kuin miä. Silti välillä mietin mikäköhän meitä yhdistää. Kai se on se sairas savolainen huumori ja kaksimielisyys. Sitä on turha noille länsi-suomalaisille yrittää selittää.

In memoriam….

3 Kes

Mummi kuoli tasan viikko ja 5 päivää sitten. Sitä on vaikea uskoa tai hyväksyä. Vaikuttaa siltä kuin olisin ainoa, joka suree. Eikä kukaan ymmärrä tai kunnioita suruani.

Yksi tukipilareistani on kaatunut.
Tuntuu kuin olisin tänään heittänyt mummoni kaatopaikalle.
Ja sukuunkuulumattomana olen ulkopuolinen.
Ihan sama olenko paikalla vai en.
Ulkopuolinen, aina ja kaikkialla ulkopuolinen.
Ja mummon todellisuudesta kauimpana asuvat aikovat kieltää mummin elämää osallistumasta hautajaisiin.
He saavat vieraina päättää , läheisimmällä ei ole sananvaltaa.
Pakkaamalla kaiken jätesäkkeihin, niihin mustiin 20 litran pusseihin, revitään samalla hajalle 30 vuoden historiaa, kenties elinikäisiä palasia. Täysin miettimättä, pysähtymättä muistamaan, suremaan, antamaan armoa.
Yhtäkkiä tätä elämää ei vain ole koskaan ollut olemassakaan.
Tässä ollaan jumalan roolissa tuomitsemassa materian kohtaloa ja toisten oikeutusta surra.
”Sellaista elämä joskus on.”
Ei tarvitsisi olla, jos joku pysähtyisi joskus miettimään.
Kai sieltä toiseltakin puolelta Suomea kerkeää hetken jäämään pohtimaan asioita.

Napanuora on irronnut, enkä saa ommeltua sitä mihinkään kiinni. Tällä hetkellä, taas tässä, mietin kuka edes huomaisi, jos katoaisin. En osaa ottaa yhteyttä, eivätkä muutkaan osaa lähestyä.
Jään siis aina ulkopuolelle.
Minäkin haluan päästä pois tästä paskasta, kuolla, jos sen saa sanoa ääneen.
Minulla ei ole otetta mistään.
Tässäkö mummi on, näissä pahvilaatikoissa ja jätesäkeissä?
Entä minä, missä minä olen?

%d bloggers like this: