Utopiaansa kaipaava

Olisi hienoa, jos olisi juurikin se yksi ihminen, jolle voisi soittaa kun ollut vaikkapa tavallista vittumaisempi päivä työharjoittelussa ja tuntuu, että maailmassa on valtavia virheitä, mille ei pysty tekemään mitään ja tämän tajuttuaan haluaa lyyhistyä voimattomana maahan ja kuolla.

mitähän sitä…

Ollaan taas suurten kysymysten äärellä eli olenko saanut jo tarpeeksi tästä kusisesta tuppukylästä ja valmis etsimään sitä elämän tarkoitusta suuremmasta citystä? Haluanko jatkaa ykseilyä vai elää parisuhteessa eli olenko oikeasti henkisesti valmis leikkimään kotia ja kypsää aikuista vai haluanko vain uskotella kaikille niin? Pohtiessa maailmankaikkeuden syntyä tulee samalla miettineeksi onko se nappuloiden opettaminen sittenkin se THE ammatti vai haenko täytettä elämään ihan väärästä paikasta.

Kaiken lisäksi masennus tuntuu menettäneen otetta, joten hieman pelottaa, tuleeko kohta uusi syöksy syövereihin. Suru mummista ja stressi koulutöistä painaa kuitenkin taka-alalla. Nyt on vielä pentu, josta pitäisi jaksaa huolehtia oikeaoppisesti.        

               
 

Väsynyt

Olen väsynyt tähän elämään. Paikoitellen en oikein jaksaisi edes kouluttaa tota koiraa, tai raahautua aamulla kampukselle. En näe opiskelussa juurikaan pointteja, jos opettajat ovat epäpäteviä työhönsä eikä tenttiin valmistautuminen ole mahdollista, koska tenttikirjoja ei ole tarpaaksi tai jos on niin ne ovat aina lainassa. Näinä syksyn pimeinä viikkoina olen ruvennut haaveilemaan omasta kahvilasta jossain mukavassa kaupungissa. Ihaninta olisi pyörittää sitä kahvilaa ystävien kanssa. Tiedän, että haaveiluni liittyy suoraan muutoksen kaipuuseen. Hölmönä luulen, että kahvilan avulla saisin vihdoinkin sosiaalisen elämän tai siis ylipäätänsä elämän ja mielekästä tekemistä. Kuitenkin niin monesti havahtuneena kylmään todellisuuteen olen ymmärtänyt, ettei mikään muutu omalla kohdallani ennen kuin joku ohjelmoisi minut uudelleen. Sitä taas nykyteknologialla ei osata tehdä, enkä itsekään siihen pysty, joten  täytyy katkoa siivet kaikilta haaveilta ja hyväksyä se tosiasia, että tässä elämässä tulen elämään yksin.
Sen muutoksen kuitenkin haluan tehdä, että haluan vittuun täältä jumalan selän takaa. en tiedä uskallanko ottaa sitä askelta, vaihtaa toiseen yliopistoon ja toiseen kaupunkiin.  Jo sen teen, niin odottaako minua siellä uusi yksinäisyys?

Rakas ohikulkija,

-Minulle puhuminen ei oikeuta sinua koskemaan koiraani ilman lupaa. 
-Et myöskään voi huomioida koiraani ilman, että olet ensin kontaktissa minuun. Vaikka koirani on ihana, hän ei ole yleinen näyttelyesine. 
-Ei myöskään ole ok, jos koirani hypppii sinua vasten. Se voi tuntua nyt ihan kivalta, muttei enää siinä vaiheessa kun hän painaa 40 kiloa.
-Se, että koirani on pentu, ei ole peruste sille miksei minun juuri tänään tarvitsisi kouluttaa häntä odottamaan lupaa ennen kuin hän tulee haistelemaan sinua.
– Älä  tunge itseäsi tai koiraasi oman koirani eteen, saatat keskeyttää koulutuksen ja vaikka oma koirasi olisi kiltti, et todellakaan voi tietää miten omani reagoi vieraisiin.
-Älä yritä houkutella koiraani luoksesi eleillä tai ruoalla, minä olen se joka päättää, milloin koirani saa makupaloja tai voi lähestyä vierasta henkilöä.
–Älä lähestyä minua tai koiraani päihtyneenä, vaikka koirani olisikin kiltti ja innoissaan, minä voin purra.

Sukupuoli, tuo aikamme vankila

Luettuani Wolf Kankareen Miska Pähkinä-sarjakuva-albumin aloin taas miettimään tämän yhteiskunnan sukupuolittumista. On miesten ja naisten ammatit, tyttöjen ja poikien lelut, eri vessat ja pukuhuoneet, jopa odotukset ja hyväksytty käytös on määritelty sukupuolen mukaan. Miksi kaikkea hallitsee sukupuolinormit? kaatuisiko tämä yhteiskunta siihen, jos luovuttaisin sukupuolista? Mihin sukupuolta edes arkielämässä tarvitaan? Kuinka vapauttavaa olisi, jos jokainen saisi valita olemuksesa sen mukaan, miltä tuntuu, ihan sama onko se enää sama huomenna tai ensi vuonna?

Käytännön esimerkkinä tästä idiootista jaosta kahteen sukupuoleen (hei haloo peltiaivot, on olemassa enemmän kuin kaksi sukupuolta!) voi mainita kaiken maailman viralliset lomakkeet, joissa kolmatta vaihtoehtoa harvoin on olemassa. Liftikuskit ottavat helpommin kyytiin naiselta näyttävän liftarin, koska kaikki muu on muka niin epäilyttävää. Itse pyrin ihan vittuillakseni menemään miehille määriteltyyn vessan aina kun mahdollista. Loppujen lopuksi niissähän ei ole mitään eroa.

Kuva täältä: http://www.bananapress.fi/images/kuvat/s3790.jpg

Tyhjyys ympärilläni

Huolimatta tuosta pennusta, joka on aivan ihana ja kamala samaan aikaan, pelkään yksin jäämistä. Sitä, että mun koko elämä tulee olemaan tällaista yksinäisyyttä hautaan asti. Vielä enemmän pelkään sitä eron jälkeen. Olin oikeasti valmis jäämään siihen suhteeseen, kunnes molemmat on niin harmaita, ettei meitä erota katukiveyksestä ja pystyssä olisimme pysyneet vain toistemme tuella.

Kuitenkin tässä olen koiran kanssa yksin ja huomaan, että mitä kauemmin olen hiljaa sosiaalisissa tilanteissa ja pakenen kanssakäymistä uusien naamojen kanssa, sitä korkeammaksi muurit ympärilläni, piikkilangat sisälläni kasvavat ja sitä vaikeampi on yrittää avata suuta ollenkaan.

Välttelen ihmiskontakteja, koska silloin joudun kohtamaan epätäydellisyyteni, ongelmani ja pelkoni. Kuitenkin tiedän tarvitsevani toisia ihmisiä enemmän kuin he tarvitsevat minua, eri tavalla. olen aina valmis tapaamaan läheisiäni ja tekemään asioita heidän puolestaan ja heidän kanssaan. Olen olemassa vain muiden kautta ja huomaan etteivät muut olekaan riippuvaisia minusta kuten minä heistä, eikä heillä ole tarvetta olla kanssani. He voivat tulla ja mennä ja jatkaa elämäänsä muuallakin. Minä olen kuin vedettävä kello, joka ei tikitä ilman muiden läsnäoloa. Ilman muita olen pysähtynyt enkä osaa elää, en tiedä miten olla onnellinen. En edes pidä elämästäni. Muiden seura saa unohtamaan hetkeksi sen pään sisäisen painajaisen, jossa elän.

Sisko sanoo, että vain kuvittelen olevani erilainen, ettei mussa mitään normaalista poikkeavaa olekaan, mutta jotenkin muiden seurassa en kuitenkaan luokittaudu tavallisten seuraan, enkä itse edes tee sitä luokittelua. Olen aina vääränlainen palikka, joka ei sovi joukkoon. Ihmisenä muutenkin osaan olla tosi hirveä läheisilleni- huomoina päivinä satutan heitä, koska haluan että he tietävät kuinka pahalta musta tuntuu, enkä osaa sitä muutenkaan näyttää.

Suuttuessa muutun toiseksi ihmiseksi, joka ei kuuntelee järkipuhetta eikä hallitse itseään tai sanomisiaan. Jälkeenpäin mietin, mistä tämä toinen minäni hyökkää ja miksen saa sitä kuriin. Purkauksieni jälkeen menetän uskoni itteeni ja elämään ja toivon kuolemista.

Teen vääriä jotopäätöksiä ihmisten puheesta ja käytöksestä, tulkitsen kaiken aina väärinpäin ja epäilen kaikkea ja jokaista. Olen kuin stressaantunut koira, joka tulkitsee kaiken vaaralliseksi ja sen takia varmuuden vuoksi pelkää kaikkea.

Tiedän, että minun täytyisi muuttua, mutten tiedä miten. Minulla ei ole keinoja muuttaa itseäni ja toisaalta olen ainut joka sen pystyy tekemään.

http://http://www.youtube.com/watch?v=Q1Vr7bPBjGo

”Tuleeks tää tenttiin, onks tää moodlessa?”

Vikkohan sitä koulua taas jaksettiinkin. Alkuviikosta yritin olla avoin ja positiivinen ja muistaa miten ihmisten kanssa puhutaan, mutta nyt viikonlopun häämöttäessä olen ruvennut taas miettimään niiden masennuslääkkeiden jatkamista. En ymmärrä, miten perkeleessä en pysty kommunikoimaan ihmisten kanssa? Luennoilla keskusteleminen ei tuota mitään vaikeuksia, mutta heti kun kun pitäisi avata suunsa yksittäisten henkilöiden kohdalla juokssen mielummin karkuun. Eihän siinä mitään, ellei opiskelemalleni alalle vaadittaisi sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja ja lisäksi täällä jumalan selän takana tekisi ihan hyvää tutustua edes johonkuhun mielenterveyden (siis sen rippeiden) säästämiseksi. Itseäni kiduttaakseni masokistinen luonteeni päätti, että koiran hankkiminen on hieno juttu tähän hätään. Toivon, että uskallan lähteä pennun kanssa ulos ja sosiaalistaa sitä eivätkä älyttömät pelkoni ota ylivaltaa.

Pelot

Yksi lukemattomista peloistani on julkisesti piirtäminen eli en pysty tai uskalla piirtämään mitään, jos joku voi nähdä mitä teen tai jos valmis piirustus on näkyvissä kaikille. Ihmeellisesti kuitenkin viimeisillä kuviksen lähitunneilla sain pääni tekemisen ulkopuolelle eikä muiden läsnäolo juurikaan häirinnyt työskentelyäni.

Olen myös monesti halunnut kotioloissa tuhertaa jotain, mutta olen pelännyt niin paljon epäonnistumista, etten ole pystynyt edes aloittamaaan mitään. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, ettei ensimmäisestä piirustuksestani vähään aikaan tullut ihan kauhea. Jos jatkossa pääsisin näistä peloista kokonaan, koska nämäkin ovat kuitenkin lajeissaan niitä, jotka rajoittavat typeryydellään elämääni.
Ensin tuli yläasteella esiintymispelko ja sen jälkeen hyvin nopeasti ”tuottamispelko”, mutta en tajua miksi
näin tapahtui ja missä vaiheessa tarkalleen…

Paluu

Kesän jälkeen ei haluaisi palata kotiin, koska silloin joutuu taas tuijottamaan silmästä silmään sitä yksinäisyyttä, jota on koko kesän  yrittänyt juosta pakoon.

Eikä kukaan halua tänne jumalan selän taakse edes päiväksi, koska on kiire, töitä, koulu, lama, kasvimaa, parempi elämä siellä jossain muualla, jotta ihmisen unohtaminen käy helpommin.

Ei pitäisi pyöriskellä itsesäälissä ja surkutella asioita, jotka ovat itsestä kiinni, mutta aina  kotiin palattuani jokin suuri ahdistus lamaannuttaa minut ja unohdan tyystin kaikki hienot suunnitelmat, mitä tein itselleni unohtaakseni tämän yksinäisyyden. On kuin minut olisi haudattu liian pienessä arkussa maahan ja järkytykseltäni en pysty toimimaan tai ajattelemaan mitään.
Vastenmielinen tilanne tekee minusta turran.

Kirje Harukille…

Kirje Haruki Murakamille.

Kiitos, että palautit uskoni kaunokirjallisuuteen. Liian monta kirjaa jouduin kahlaamaan pettyneenä saamatta mitään irti mitättömästä lukukokemuksestani, ennen kuin törmäsin vahingossa rappumme vaihtokirjapisteellä tuotantoosi. Kirjan kannet tosin näyttivät vain huonolta pilalta, mutta tyttöystävän positiiviset kommentit saivat minut tarttumaan opukseen.

Yksi parhaista piirteistäsi on, että lukiessani en voi tietää mihin lukijaa tällä kertaa johdatat, vaikka olisinkin lukenut takakannen. Osaat yllättää ja kuvailet kirjasi hahmoja sillä tavoin, että tulee olo kuin tuntisin heidät tai jopa näen itseni kirjojen hahmoissa. Osaat kertoa ihmisten elämästä aidosti ja jollain oudolla kutkuttavalla tavalla, jota en osaa nyt selittää. Tuotantoasi lukiessani oma elämä ei tunnukaan enää niin tylsältä, koska olet kirjoittaessasi osannut löytää ihmisen arkisistakin asioista jotain kiehtovaa. Kuvailet tilanteita ja ihmisiä raikkaasti, mielikuvituksellisesti ja silti niin että lukija näkee asiat selvästi mielessään.  Hienointa olisi voida lukea tuotantoasia alkuperäiskielellä, mutta kielitaitoni ei mahdollista sitä kokemusta.

”Tyhjää tuolia katsellessani mieleeni tuli amerikkalainen romaani, jonka olin lukenut vähän aiemmin. Vaimon lähdettyä mies pitää hänen alushamettaan tuolin selkänojalla. Siinä oli järkeä, kun sitä nyt ajatteli. Ei se tietenkään mitään varsinaisesti auttaisi, mutta olihan se miellyttävämpää kuin olla kuolevan pelargonin tuijotettavana.”
– Suuri lammasseikkailu

”Aioin juuri ruveta puhumaan, kun hovimestari tuli pöydän luo. Hän näytti minulle viinipullon etikettiä pelkkänä hymynä, aivan kuin näyttäisi ainoan poikansa kuvaa.”
– Suuri lammasseikkailu